tiistai, 21. maaliskuu 2023

Maailman runouden päivä

Aurinko paistaa

lumi sulaa

orapihlaja-aidan takana

ei enää kukaan liiku.

maanantai, 5. huhtikuu 2021

Hyvää Pääsiäistä

Hyv%C3%A4%C3%A4%20P%C3%A4%C3%A4i%C3%A4is

 

Toivottavat suolammen vaiverot pitkäperjantain aamuna. Taustalla lauloi peipponen, kun näitä kuvailin. Aiemmin samaisella suolla olin kuullut jo kiurun liverryksen. Ja kun se lopetti, aloittivat metsot oman kukerruksensa. Ja jollain matkalla kuulin mustarastaan ja mietin, miten niin musta lintu voi laulaa niin lohdullisesti. Ehkä juuri siksi, että se on niin musta, että se tietää niin paljon syvyydestä ja siitä, millälailla sen voi pyyhkiä pois. Lunta on vielä mutta myös sulia paikkoja. Kevät etenee, upea talvi on takana.

Vuosi on sitten kulunut, ei kirjoituksen kirjoitusta tähän blogiin. Mutta osasinpa vain vielä löytää tänne, ja liittää kuvan ja kirjoittaa jotain. Onnittelen itseäni siitä hyvästä.

Kuvauskaverini Sohvi on poissa, vuoden verran on mennyt ilman koiraa, lenkkeilyt jääneet turhan vähiin.

Ehkä minun pitäisi viritellä uudelleen tämä blogi eloon?. Onhan se kuitenkin aikanaan tuonut niin paljon iloa elämään. Että jäisi joku merkintä menneestä.

maanantai, 13. huhtikuu 2020

Näsiät

 

valkoinen%20n%C3%A4si%C3%A42.jpg

valkoinen%20n%C3%A4si%C3%A4.jpg

20200410_081257.jpg

 

Pitkäperjantain aamuna Ruostekorven rantametsässä törmäsin valkoiseen näsiään elämäni ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista oli, että noin metrin päässä kasvoi normaali punavioletti näsiä.

Luonnon aamukonsertti oli molipuolinen ja mahtava: Taustalla kukertivat teeret, siihen sekoittui tikan kevätpärryytelyt, tinttien tiukahdukset, peipposen liverrykset sekä kaakkurin ääntelyt. Kevät oli saapunut.

 

 

tiistai, 31. maaliskuu 2020

Maaliskuun viimeinen

 

20200331_120148.jpg

 

Tänään satoi taivaalta - ei vettä, lunta, rakeita eikä jäätä - vaan: siemeniä. Yritin ottaa kuvia uudella puhelimella, ei ollut oikein laite vielä hallussa mutta joku kuva sentään tarkentui sinne minne pitikin ja kuvaan jäi sitä, mitä halusinkin. Ei tosin aina. Hanhiparvi lensi Matolammen yli mutta kuvassa ei ole yhtään lintua, vaikka ne lensivät yläpuolelta ja ovat varsin kookkaita siivekkäitä.

Mutta niin vaan on se aika vuodesta, jolloin pikku siemen irtoaa kävystä ja aloittaa huoman seikkailun kohti maata. Melkoinen uskalikko!

Talvi on ollut lähes lumeton. Pieniä jaksoja on sentään ollut lumipeitteisiä. Nyt sitten sataa lunta. Ehkä se talvi viimein alkaa, kun pitäisi tulla kevät.

 

 

tiistai, 24. maaliskuu 2020

Viimeinen matka

%2CSohvi.jpg

 

Tiistaina 24.3.2020. Liikennettä oli vähän, kun illalla ajelimme koiran kanssa kohti kaupunkia. Tällaisella raskaalla matkalla on hyvä, että varastossa on jotain  mukavia muistoja.

Miten monta kertaa olimmekaan olleet menossa samaan suuntaan, mukana pikku kiehelmöivä jännitys. Sohvi pääsisi etsimään pilossa olevia ihmisiä metsästä. Voi se oli parasta, mitä ikinä elämässä voisi olla. Miten se rakastikaan noita iltoja. Ja minä myös.

Ja nyt, nyt niitä ei enää ikinä tulisi, ei ikinä enää Sohvi tulisi kotiin, ei palaisi tältä matkalta. Se tuntui niin murskaavalta. Mutta itse en enää jaksanut, sitä närästystä, epätietoisuutta, valvomisia ja yölenkkejä pimeässä metsässä, kun mistään muusta ei ollut helpotusta. Ei auttaneet närästyslääkkeet, ei mahansuojalääkkeet, ei ollut tietoa, mistä vaivat tulivat, milloin seuraavan kerran tulisi valvottu yö, kulkeminen sisään ja ulos, edestakaisin. Erikoisruokavalio auttoi, mutta ei pitänyt kohtauksia poissa, vaikka ei antanut muuta kuin juuri sitä ruokaa.

Loputa tuli selvyys. Molemmat mahaportit olivat auki. Se aiheutti monlaisia vaurioita. Alkoi sisäinen taistelu siitä, mitä pitäisi tehdä.

Koti on nyt niin hiljainen. On niin surullista. On niin yksinäistä.

Sohvi, kiitos kaikesta, yhteisistä retkistä. Miten paljon teimmekään niitä. Yhtenä sunnuntaina, kun taas olo oli huono, katsoin mittarista, että kävelimme 20 km, että olisi ollut pikkuisen helpompaa.

Ja entä viimeinen metsäretki? Kapusin ylös jyrkkää rinnettä konttaamalla. Mietin, mitenköhän Sohvi pääsisi ylös, kun oli yli metrinkorkuisia kielekkäitä. No höh! Se laittoi etutassut kielekkeelle ja ponkaisi kevyesti sinne ja jäi odottelemaan, kun itse pääsisin ylös. Se oli koira täynnä ketteryyttä, halua kulkea metsässä, halua nauttia ulkoilmaelämästä, se oli täynnä halua huolehtia minusta, että pääsen eteenpäin kulkemaan.

Nyt Sohvi on päässyt kirmaamaan vihreämmille niityille, juoksemaan pallon kanssa niin paljon kuin haluaa ilman pelkoa, että vähäinenkin leikki saa taas mahamahopot jylläämään, olkoon siellä tuulet lempeitä, paistakoon aurinko, olkoon metsä raikkaampi ja puun juuret täynnä ihmeellisiä löytöjä. Sillä ne kaikki Sohvi on ansainnut. Tuo kiltti, uskollinen, reipas, aina kaikkeen valmis Ystävä.